Lahti-Saloranta m/26

Yleistä

Lahti–Saloranta m/26 (L/S 26) oli Suomen puolustusvoimien käyttöön kehitetty pikakivääri, jonka suunnittelusta vastasivat aseteknikko Aimo Lahti (1896–1970) ja kapteeni E. Saloranta (1895–1976). Aseen kehitystyö käynnistyi 1920-luvulla Suomen armeijan pyrkiessä löytämään käyttöönsä tarkoituksenmukaisen ja toimintavarman pikakiväärin. Aiemmin kokeiltu tanskalainen Madsen-pikakivääri ei ollut täyttänyt Suomen armeijan sille asettamia vaatimuksia, minkä vuoksi kotimaisen aseen kehittämistä pidettiin perusteltuna vaihtoehtona.

Aimo Lahti aloitti pikakiväärin alustavan suunnittelutyön oma-aloitteisesti eversti Heinrichsin kannustamana. Suunnittelutyö muuttui viralliseksi hankkeeksi syyskuussa 1924, jolloin sitä ryhdyttiin jatkamaan puolustusministeriön toimeksiannosta. Kehitystyöhön osallistuivat Lahden lisäksi kapteeni E. Saloranta, jonka mukaan ase myöhemmin nimettiin.

Ensimmäiset 7,62 × 53 R -kaliiperiset koekappaleet valmistuivat vuonna 1928. Aseen kehittämiseen ja tuotannon käynnistämiseen liittyneet tekniset ja tuotannolliset haasteet kuitenkin viivästyttivät sarjavalmistuksen aloittamista vuoteen 1930. Aseen valmistuksesta vastasi Valtion Kivääritehdas (VKT). Kaliiperi 7.62x53R

Kehityshankkeeseen liittyi myös suunnittelutyöstä maksettavaa korvausta koskenut kiista. Suomen valtio kieltäytyi aluksi suorittamasta Lahdelle korvausta tämän tekemästä suunnittelutyöstä, vaikka Lahti oli toteuttanut merkittävän osan aseen alkuvaiheen kehitystyöstä omalla kustannuksellaan. Saloranta osallistui asian selvittämiseen ja myötävaikutti siihen, että Lahti sai lopulta korvauksen työstään.

Toiminta

Lahti–Saloranta m/26 (L/S-26) on lyhyen piippurekyylin periaatteella toimiva, sekä kerta- että sarjatuleen soveltuva automaattinen konetuliase. Aseen toimintamekanismi perustuu piipun ja luistin yhteiseen rekyyliliikkeeseen sekä luistin sisällä liikkuvaan sulkukappaleeseen eli lukkoon. Laukaisukoneiston toimintaperiaatteessa on yhtäläisyyksiä Aimo Lahden suunnitteleman Suomi-konepistoolin vastaavan mekanismin kanssa.

Viritetyn aseen liipaisinta painettaessa lukko liikkuu eteenpäin ja siirtää lippaan syöttösillalla olevan patruunan patruunapesään. Lukon saavutettua etuasentonsa iskuri osuu patruunan nalliin, jolloin ruutipanos syttyy ja laukaus tapahtuu. Laukaisun synnyttämä rekyylivoima saa piipun, lukon ja luistin liikkumaan aluksi yhtenä kokonaisuutena taaksepäin. Lyhyen yhteisen rekyyliliikkeen jälkeen mekanismin osien välinen kytkentä vapautuu, jolloin piippu ja luisti pysähtyvät taka-asemaansa lukon jatkaessa liikettään. Kiihdyttäjämekanismi lisää lukon taaksepäin suuntautuvaa liikenopeutta. Samanaikaisesti ulosvetäjä irrottaa ammutun patruunan hylsyn patruunapesästä, minkä jälkeen hylsy poistuu aseesta hylsynpoistoaukon kautta.

Sarjatuliasennossa toimintajakso toistuu automaattisesti niin kauan kuin liipaisin pidetään painettuna ja lippaassa on patruunoita. Toiminta keskeytyy liipaisimen vapauttamisen tai patruunoiden loppumisen seurauksena. Kertatuliasennossa laukaisukoneisto rajoittaa toiminnan yhteen laukaukseen kutakin liipaisimen painallusta kohden.

Tekniset tiedot

Lippaat

Lahti–Saloranta m/26 -pikakivääriä varten kehitettiin kaksi kapasiteetiltaan ja rakenteeltaan toisistaan poikkeavaa lipastyyppiä: 20 patruunan tankolipas ja 75 patruunan rumpulipas. Näistä yleisimmin käytetty oli hieman kaareva, 20 patruunan tankolipas, jonka massa täyteen ladattuna oli noin 900 grammaa. Kyseistä lipasta käytettäessä suositeltiin ampumista lyhyinä, 3–5 laukauksen sarjoina. Tällä pyrittiin hallitsemaan ampumatarvikkeiden kulutusta ja ylläpitämään tulenkäytön tehokkuutta.

Aseeseen kehitettiin myös kapasiteetiltaan huomattavasti suurempi, 75 patruunan rumpulipas, jonka massa täyteen ladattuna oli noin 3,75 kilogrammaa. Rumpulipas oli tarkoitettu ensisijaisesti puolustustaistelussa tarvittavaan tulitukitoimintaan sekä ilmatorjuntatehtäviin sijoitettuihin aseisiin. Suurempi patruunakapasiteetti mahdollisti pitkäkestoisemman tulenkäytön ilman toistuvia lippaanvaihtoja, mutta samalla lippaan huomattava massa lisäsi aseen kokonaispainoa ja vaikutti sen käsiteltävyyteen.

Vaihtopiippu

ikakiväärin vakiovarustukseen kuului lisäksi erillinen vaihtopiippu, jonka massa oli noin 1,2 kilogrammaa. Vaihtopiippua kuljetettiin aseen mukana tarkoitusta varten valmistetussa suojakotelossa. Vaihtopiippujärjestelmän tarkoituksena oli mahdollistaa aseen jatkuva käyttö tilanteissa, joissa pitkäkestoinen tulitus aiheutti piipun voimakasta kuumenemista.

Valmistajan, Valtion Kivääritehtaan (VKT), ilmoituksen mukaan piipun vaihtaminen oli mahdollista suorittaa noin 7–8 sekunnissa. Käytännön olosuhteissa vaihtoon kului kuitenkin huomattavasti enemmän aikaa, arviolta 25–30 sekuntia. Tehtaan ilmoittaman suoritusajan ja käytännössä saavutetun vaihtonopeuden välinen ero kuvastaa teknisten suoritusarvojen ja kenttäolosuhteissa toteutuneen käytettävyyden välistä vaihtelua.

Tuotanto

ahti–Saloranta m/26 -pikakiväärin sarjavalmistus aloitettiin vuonna 1930 Jyväskylässä sijainneella Valtion Kivääritehtaalla (VKT). Aseen vuosittainen tuotantomäärä oli keskimäärin noin 500 kappaletta. Talvisodan syttymiseen marraskuussa 1939 mennessä VKT oli toimittanut Suomen puolustusvoimille yhteensä noin 4 600 pikakivääriä. Tuotanto jatkui vielä talvisodan jälkeen, ja viimeiset aseet luovutettiin puolustusvoimille vuonna 1942. Kaikkiaan Lahti–Saloranta m/26 -pikakiväärejä valmistettiin noin 6 000 kappaletta.

Aseen tuotantomääriin ja asemaan Suomen puolustusvoimien aseistuksessa vaikuttivat osaltaan sen käytössä havaitut toimintavarmuuteen liittyneet ongelmat sekä neuvostoliittolaisvalmisteisen Degtjarjov DP-27 -pikakiväärin yleistyminen. Lahti–Saloranta m/26 saavutti palveluskäytössä ajoittain epäluotettavan aseen maineen, mikä osaltaan heikensi sen suosiota joukkojen keskuudessa. Vastaavasti Degtjarjov-pikakivääri, joka tunnettiin suomalaisjoukkojen keskuudessa lempinimellä Emma, osoittautui käyttökelpoiseksi vaihtoehdoksi. Suomen puolustusvoimien haltuun päätyi sotasaaliina arviolta 10 000 Degtjarjov-pikakivääriä, mikä vastasi yli kaksinkertaista määrää talvisodan alkuun mennessä toimitettuihin Lahti–Saloranta-pikakivääreihin verrattuna. Sotasaalisaseiden huomattava määrä vähensi osaltaan tarvetta kotimaisen pikakiväärin tuotannon laajentamiseen.

Lahti–Saloranta-pikakivääristä kehitettiin myös uudistettu malli L/S-26/32, jonka tarkoituksena oli jatkokehittää alkuperäistä rakennetta ja parantaa aseen käyttöominaisuuksia. Uudistettu malli ei kuitenkaan edennyt Suomen puolustusvoimien viralliseen palveluskäyttöön, minkä vuoksi sen valmistusmäärä jäi vähäiseksi. L/S-26/32-mallia valmistettiin tiettävästi noin 50 kappaletta.

Tuotanto vuosittain

• • 1930: 192 kpl
• • 1931: 451 kpl
• • 1932: 460 kpl
• • 1933: 528 kpl
• • 1934: noin 500 kpl
• • 1935: 1 000 kpl
• • 1936: 10 kpl
• • 1937: 336 kpl
• • 1938: 315 kpl
• • 1939: 90 kpl
• • 1941: 1 kpl
• • 1942: 500 kpl
• • yhteensä 4 341 kpl

Vienti

Kiina tilasi 30 000 pikakivääriä vuonna 1937 (kaliiperi 7.92 mm). 1 200 asetta ehdittiin jo toimittaa kiinalaisille, kun Japanin hallitus vetosi lopettamaan toimitukset.

Rintamalla

Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 Suomen puolustusvoimien jalkaväen keskeisen konetuliaseistuksen muodostivat Lahti–Saloranta m/26 -pikakiväärit, Suomi-konepistoolit sekä Maxim-konekiväärit. Lahti–Saloranta m/26 oli valmistusteknisesti korkeatasoinen ase, jonka koneistuksen tarkkuus ja osien viimeistely olivat poikkeuksellisen huolellisia. Aseen rakenteelliset ominaisuudet osoittautuivat kuitenkin osittain ongelmallisiksi vaativissa rintamaolosuhteissa.

Pikakiväärin tarkasti sovitetut mekanismit olivat herkkiä likaantumiselle ja epäpuhtauksien aiheuttamille toimintahäiriöille. Lisäksi aseen verrattain monimutkainen rakenne, joka käsitti yhteensä 118 osaa, vaikeutti sen huoltoa ja kunnossapitoa kenttäolosuhteissa. Erityisesti talvisodan ankarissa sääolosuhteissa toimintavarmuuteen liittyvät ongelmat vaikuttivat kielteisesti aseen käytettävyyteen ja rintamajoukkojen siitä muodostamiin kokemuksiin.

Näiden käyttökokemusten seurauksena osa suomalaisista rintamajoukoista pyrki korvaamaan Lahti–Saloranta-pikakiväärinsä sotasaaliiksi saaduilla neuvostoliittolaisilla Degtjarjov DP-27 -pikakivääreillä. Suomalaisten Emma-nimellä tuntema Degtjarjov saavutti joukkojen keskuudessa suosiota erityisesti yksinkertaisemman rakenteensa ja kenttäolosuhteissa luotettavammaksi koetun toimintansa ansiosta. Sotasaalisaseiden käyttöönotto täydensi samalla Suomen puolustusvoimien käytettävissä ollutta automaattiaseistusta.

Suomen puolustusvoimien ase- ja materiaalikirjanpidossa Lahti–Saloranta m/26 -pikakivääristä käytettiin muun muassa nimikkeitä 7,62 pk/26 ja 762 PK 26. Nämä merkinnät viittasivat aseen kaliiperiin, asetyyppiin ja mallivuoteen.

Lähdeluettelo

• - Kaliberi 1/2000, Lahti-Saloranta pikakivääri 26, Janne Pohjoispää
• - Suomen Sotilas 1/2013, Emma ja Lahti-Saloranta, Markku Palokangas
• - Ase ja Erä 6/1991, Pikakivääri Lahti/Saloranta m/26-32
• - Arma Fennica, Timo Hyytinen

7.3.2016 (7.11.2026 13:08)