Panzerfaust 30 Klein, 30, 60, 100 ja 150

Yleistä

Saksan resurssit alkoivat ehtyä panssarivaunujen valmistus kisassa vuonna 1942. Vihollisen panssari ylivoima alkoi vaikuttaa päivä päivältä enemmän. Pian syntyikin idea siitä, että yksi taistelija pystyisi panssarintorjunta-aseella tuhoamaan vihollisen panssarivaunun. Paineet aseen kehittämiselle olivatkin todella suuret, sillä yhä kasvavien panssarivaunujen tuotantolukujensa vuoksi Neuvostoliitto pystyi korvaamaan helposti taisteluissa syntyneet vahingot, kun taas saksalaisten osana oli taistella jatkuvasti yhä vajaimmin panssariyksiköin.

Joulukuussa 1942 annettiin Saksan asevoimien asetoimistolle (Waffenamt) tehtäväksi ohjata uuden panssarintorjunta-aseen kehittäminen. Vastuu asiassa annettiin alatoimistolle, joka vastasi uusien aseiden kehittämisestä ja testaamisesta (Waffen Pruf. 11). Kehitystyön tuloksena esiteltiin vaatimukset täyttävä panssarintorjunta-ase, jonka nimeksi annettiin Panzerfaust. Panzerfaust, eli suomalaisittain panssarinyrkeiksi kutsutut aseet, olivat keveitä sekä halpoja valmistaa ja mikä tärkeintä tehokkaita, rekyylittömiä panssarintorjunta-aseita.

Rakenne ja toimintaperiaate

Panzerfaust on rakenteeltaan suhteellisen yksinkertainen. Se muodostuu putkesta, laukaisulaitteesta (jousitoiminen iskuri), yksinkertaisesta tähtäinlaitteesta (muutamalla reiällä varustettu kisko) ja räjähdyspanoksella (ajopanos) ammuttavasta ontelopanoksesta (Hohlladung = HEAT).

Aseen läpäisykyky perustuu suunnattuun räjähdysvaikutukseen. Siinä ammuksen räjähdysainepanoksen alkuräjähdys etenee panoksen pohjalta tunnetulla räjähdysnopeudella ammuksen kärkeä kohti. Ammuksen etuosa on ontelonmuotoinen ja keskittää räjähdysvaikutuksen suoraan eteenpäin. Kärkikartion metallista ja ontelon peitteeksi asetetusta metallilevystä sulaa räjähdyspanoksen nopean palamisen aiheuttamassa kovassa kuumuudessa metallisuihku. Tätä tapahtumaa kutsutaan Munroe-efektiksi. Kuuman metallisuihkun osumakohdalla oleva panssarilevy käyttäytyy nesteen tavoin ja väistyy suihkun tieltä. Tällöin puhutaan hydrodynaamisesta ilmiöstä. Metallisuihkulla on vain liike-energia, joten suihkumetallin tiheydellä on suuri merkitys läpäisyssä. Tapahtumassa räjähdysaineen palamisnopeus on todella suuri, noin 8 000 – 9 000 m/s, kun se tavallisissa panssarintorjuntakranaateissa on luokkaa 500 – 1 000 m/s.

Käyttöönotto ja ampuminen

Panzerfaust on suhteellisen helppo laittaan ampumavalmiiksi. Aseen käyttöohjeet oli yleensä maalattu ammukseen, tosin tietenkin Saksan kielellä. Onteloammus irrotetaan ensin putkesta ja sytytinpanos ja iskunalli (kl.zdlg. 34) asetetaan paikoilleen. Tämän jälkeen ammusosa kiinnitetään takaisin putkeen. Tähtäinlaite nostetaan yläasentoon ja irrotetaan varmistussokka. Ase on nyt ampumavalmis.

Taistelija asettaa panssarinyrkin niin, että sen putki on joko olan yli tai kainalon alta. Kuitenkin niin, ettei aseen laukaisusta aiheutuva tulisuihku polta käyttäjäänsä. Nyt maali etsitään tähtäimeen ja painetaan liipaisinnastaa. Tapahtuu ontelopanoksen ajopanososan syttyminen ja voimakas tulisuihku purkautuu panoksen peräosasta, aseen putkea myöten ulos. Tämän työntövoiman ansioista ontelopanos irtoaa putkesta ja virittyy noin viiden metrin lentomatkan jälkeen. Ammus lentää erittäin kaarevalla lentoradalla kohteeseen, johon osuessaan aiheuttaa voimakkaan suunnatun metallisuihkun, läpäisten kohteena olevan panssarilevyn.

Ase oli vaarallinen tottumattomalle käyttäjälle, koska taistelun melskeessäkin piti muistaa, että aseen putkesta purkaantui taaksepäin voimakas, noin 2–3 metriä pitkä voimakas tulisuihku. Väärin suunnattuna aseen tulisuihku poltti ampujan pahoin, jos se ”heijastui” takaisin jostakin takana olevasta esteestä, tai pahimmillaan osui suoraan käyttäjään tai ampujan lähellä olevaan taistelutoveriin. Tämän vuoksi putken takapäässä oli varoitusteksti ”Achtung! Feuerstrahl” eli suomeksi ”Huomio! Tulisuihku”.

Panzerfaust 60:n käyttöohje

Tuotanto

Kaikkia eri Panzerfaust versioita valmistettiin Saksassa vuosina 1942–1945 huikean suuri määrä, kaikkiaan 8 254 300 kpl. Ongelmiakin tuotannossa toki oli. Esimerkiksi heinäkuun 1944 valmistuserästä oli palautettava takaisin tehtaalle 247 000 kpl, vakavien materiaali vikojen vuoksi. Asetarkastustoimisto (Waffenamt) palautti vielä myöhemmin 285 000 kpl ja rintamajoukot 32 400 kpl. Panzerfausteja valmistettiin useilla tehtailla, mutta päävalmistaja oli aseen suunnitellut Hugo Schneider AG (HASAG), Schliebenin tehdas. Panzerfaustit toimitettiin rintamajoukoille puulaatikoissa, joihin sopi neljä Panzerfaustia kuhunkin.

HASAG tehtaalla Leipzigissä työskenteli vuosina 1943 ja 1944 noin 70 000 työntekijää. Näistä ulkomaalaisia oli noin 44 %. Ilmeisesti työhön käytettiin myös Buchenwaldin keskitysleirin vankeja.

• • 1943, 2 278 800 kpl
• • 1944, 4 120 500 kpl
• • 1945, 2 351 800 kpl

Rintamalla

Panzerfaustien osuus tuhotuista vihollisen panssarivaunuista ei muodostunut merkittäväksi, suhteessa valmistettujen aseiden määrään. Alla olevassa taulukossa on itärintamalta raportoidut tuhottujen vihollisen panssarivaunujen määrät kuukausittain ja eriteltynä panssarinyrkkien osuus:

Kesä-heinäkuussa 1944, Normandian taisteluissa brittien panssarivaunu tappioista noin 6 % oli Panzerfaustien aiheuttamia. Lähitorjunta-aseen käyttöä helpotti tuon alueen peitteinen Bocage-tyyppinen maasto. Myöhemmin Panzerfausteilla tuhottiin jopa 34 % kaikista brittien menettämistä vaunuista.

Saksan palkituin lähitorjunta taistelija oli Oberleutenant Günther Viezenz. Hän oli ritariristin haltija ja tilillään lähitorjunta-aseilla tuhottuja panssarivaunuja 21 kpl.

Panzerfaust 30 Klein (Pzf 30 Klein)

Faustpatrone 30 Klein on kertakäyttöinen, tehokas panssarintorjunta ase, mutta sen kantama 30 metriä, oli riittämätön. Lyhyt kantama teki siitä käyttäjälleen vaarallisen aseen, koska oli päästävä todella lähelle kohteena olevaa vihollisen panssarivaunua.

Aseen käyttäjän tuli muistaa, että ammuttaessa aseen peräpäästä tuli 2–3 metriä pitkä tulisuihku, joka väärin suunnattuna saattoi vahingoittaa ampujaa tai hänen liian lähellä olevia taistelutovereita. Tämän vuoksi putken takapäässä oli varoitusteksti ”Achtung! Feuerstrahl!” eli suomeksi ”Huomio! Tulisuihku!”.

Aseen ammuksen (Faustpatrone) kehittely aloitettiin jo kesällä 1942 Hugo Schneider AG (HASAG) yhtiössä, Leipzigissä. Kehitystiimiä johti Tohtori Langweiler. Ammuksen sisällä oli 400 g:n räjähdyspanos (46,6 % TNT:tä ja 53,4 % Tri-Hexogeeniä (RDX)). Ajopanos oli 54 grammaa mustaa ruutia. Ammukset valmisti Hugo Schneider AG, Schliebenin tehdas. Faustpatrone 30 Klein otettiin palveluskäyttöön joulukuussa 1942. Panssarinyrkin kehittelyä jatkettiin ja elokuussa 1943 valmistui parannettu versio Panzerfaust 30.

Ammuksen kantama eri ampuma kulmilla (Faustpatrone 30 Klein)

Panzerfaust 30 (Pzf 30)

Panzerfaust 30:ssä oli korjattu edeltävän mallin puutteita ja virheitä. Ammuksen muotoa oli parannettu ja kokoa suurennettu, koska aiempi onteloammus malli kimposi usein pois maalista. Ammuksen räjähdepanos oli nyt 800 grammaa TNT:tä ja RDX:ää. Ammuksen painon kasvaessa, oli myös ajopanoksen kokoa vastaavasti suurennettu. Aseeseen oli lisätty tähtäinlaite, kiinteällä 30 metrin asetuksella. Tähtäinlaitteessa oli kuitenkin merkinnät 20, 30 ja 40. Aseen valmistus aloitettiin elokuussa 1943, jolloin myös toimitettiin ensimmäiset aseetkin. Sen tuotantoa jatkettiin vuoteen 1944 asti.

Panzerfaust 60 (Pzf 60)

Nimensä mukaisesti Panzerfaust 60:n kantama on noin 60 metriä. Pidemmän kantaman ohella, myös laukaisukoneisto oli uusittu. Tähtäinlaitteeseen oli lisätty tähtäysreiät 30, 60 ja 80 metrin matkoille.

Panzerfaust 60:n kokonaispaino on 6,1 kg, ammuksen nopeus 45 m/s ja ajopanos 134 g. Varoitusteksti oli hieman erilainen kuin aiemmissa versioissa: ”Vorsicht! Starker Feuerstrahl!”, eli suomeksi ”Varo! Voimakas Tulisuihku!”. Laukaisulaitteen päälle oli maalattu punaisella teksti; ”FEUER”, eli tulta.

Aseelta toivottiin paljon ja niinpä tuotanto vaatimuksetkin olivat sitä luokkaa. Tuotanto tavoitteeksi asetettiin 400 000 kappaletta kuukaudessa, mikä saavutettiinkin lokakuussa 1944. Joulukuussa 1944 niitä valmistettiin jo 1,3 miljoonaa kappaletta kuukaudessa. Useat tehtaat valmistivat tätä asetta, pääasiallisena valmistaja oli kuitenkin edelleen HASAG, eli Hugo Schneider AG, Leipzigissä. Panzerfaust 60:n tuotantoluvut: 1943 n. 500 000 kpl, 1944 5 570 00 kpl ja 1945 2 056 000 kpl.

Panzerfaust 100 (Pzf 100)

Panzerfaust 100 oli parannettu versio edeltäjästään, Panzerfaust 60:stä. Nimensä mukaisesti sen kantama oli noin 100 metriä, mutta aseen ulkonäkö oli samanlainen kuin edeltävällä malillakin. Aseen laukaisuputkeen oli nyt sijoitettu kaksivaiheinen ajopanos. Tähtäinlaitteessa oli nyt asteikko 30, 60, 80 ja 150 metriä, lisäksi tähtäin aukkojen ympärykset oli käsitelty pimeässä hehkuvalla maalilla yö käyttöä varten. Aseen tuotanto alkoi joulukuussa 1944 ja erään tiedon mukaan sitä valmistettiin jopa 3,5 miljoonaa kappaletta.

Panzerfaust 150 (Pzf 150)

Saksalainen HASAG -asekonserni suunnitteli täysin uuden mallisen panssarintorjunta-aseen, Panzerfaust 150. Aseen vahvistettua laukaisuputkea pystyttiin uudelleenkäyttämään, noin kymmenen kertaa. Nimensä mukaisesti aseen ampumaetäisyys oli noin 150 metriä. Sen ammuksen muotoilukin oli erilainen kuin aiemmissa malleissa. Uudessa mallissa ammus oli teräväkärkinen ja pystyi läpäisemään terästä noin 200 mm. Tuotanto aloitettiin tammikuussa 1945.

Tekniset tiedot malleittain

Panzerfaust Suomessa

Panssaridivisioonan komentajan kenraalimajuri Ruben Laguksen 11.1.1944 allekirjoittama esitys, aloitti panssarinyrkkien hankinnat Suomen armeijalle. Lagus oli hyvin ajan tasalla Saksan uudenaikaisen panssarintorjunta-aseistuksen kehityksestä. 27.1.1944 kenraaliluutnantti Grandell teki ylipäällikön ohjeiden mukaisen kyselyn OKW:lle uusien lähitorjunta-aseiden hankkimisesta. Grandel oli jo 12.–17.2.1944 Berliinissä neuvottelemassa OKW:n kanssa, jolloin keskusteltiin myös lähitorjunta-aseiden toimittamisesta. 17.2.1944 OKW:n kenraali Becker ilmoitti Saksan suhtautuvan myönteisesti suomalaisten toiveeseen saada uusia lähitorjunta-aseita.

Päämajan koulutusosaston päällikkö, eversti Harri Hirki toi Saksasta Panzerfaust koulutusohjeet. Hän oli ollut Saksassa 24.- 30.4.1944 tutustumassa lähitorjunta-aseisiin. Suomen armeijassa käytössä oli jatkosodan lopulla kahta eri kokoa panssarinyrkkejä. Panssarinyrkki F1 (100 pshp/F1) eli 100 mm pikkunyrkki, eli Panzerfaust 30 Klein ja Panssarinyrkki F2 (142 pshp/F2) eli 142 mm isonyrkki, eli Panzerfaust 30.

Ensimmäiset panssarinyrkit saatiin Suomeen Höyrylaiva Oy:n s/s Aune H:n toimittamana Porin Mäntyluotoon 11.4.1944. Suomen armeija suoritti aseilla ensin koeammuntoja ja jakoi niitä sitten eräänlaiset peruserät jokaiselle armeijakunnalle ja muutamille erillisille yhtymille. Koeammunnoissa käytettiin ilmeisesti 21 panssarinyrkkiä, sillä Suomeen tuotiin 11.4.1944 1 700 kpl ja 1.6.1944 varastokirjanpidossa on jäljellä 1 679 kpl.

Eversti Schreck oli 29.4.1944 allekirjoittanut käskyn, jonka mukaan Niinisalossa tuli 5.5.1944 alkaen järjestää koulutusta yhtymien aseupseereille. Koulutuksessa sai käyttää yhtymille jaetuista panssarinyrkeistä pienen määrän (malli F1:stä 7 % ja malli F2:stä 5 %). Panssarinyrkin väliaikaiset kalusto-oppaat saatiin julkaistua 20.–22.5.1944. Viisi päivää kestävä erikoispanssarintorjuntakurssi n:o 1 voitiin aloittaa vasta 22.5.1944. Seuraava kurssi alkoi heti 29.5.1944. Kun otetaan huomioon, että venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella alkoi jo 10.6.1944, oltiin lähitorjuntamiesten kouluttamisessa osittain jo hieman myöhässä.

Ilmeisesti myöhästyminen johtui pääosin uusien aseiden luokittamisesta erittäin salaisiksi. Niinpä aseet oli varastoitu pääosin armeijakunta-, divisioona- ja rykmentti tasan varikoihin. Vain muutamat erikoiskoulutetut tunsivat uudet aseet. Päämajan ase-esikunnan päällikön ollessa poissa, oli eversti Henrik Schreck allekirjoittanut panssarinyrkkien jakamista koskevan asiakirjan, jossa aseiden salaamista pidettiin erittäin tärkeänä. Ilmeisesti Schreck oli neuvotellut asiasta päämajoitusmestarin kenraaliluutnantti A. F. Airon ja tykistön tarkastajan kenraali V. P. Nenosen kanssa, ainakin heidän olisi tullut olla tietoisia tehdystä päätöksestä.

Raskaiden torjuntataisteluiden alussa jouduttiin tilanteeseen, jossa oli muodostettava pikaisesti panssarivaunujen lähitorjuntaosastoja ja niiden henkilöstölle oli annettava pikakoulutus. Salaaminen oli sinänsä ollut täysin turhaa, sillä saksalaiset olivat käyttäneet näitä aseita itärintamalla jo vajaan vuoden ajan. Aseita oli myös jäänyt venäläisten sotasaaliiksi, joten vihollinen oli jo suhteellisen hyvin perillä aseiden ominaisuuksista. Suomalainen sanomalehti Keskisuomalainenkin oli uutisoinut jo 5.5.1944 panssarinyrkkien tehokkuudesta.

Toimitukset Suomeen

Panssarinyrkkejä saatiin Saksasta aseapuna selvästi ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkua. Suomeen asemäärä, vastasi suurin piirtein yhden saksalaisen divisioonan perusannosta. Oli laskettu, että yhdessä panssarikauhujen kanssa, ne riittäisivät noin 600 – 1 000 vihollisen panssarivaunun torjumiseen.

Suomalaisilla oli kesäkuussa 1944 panssarinyrkkejä aivan liian vähän, niinpä Pohjois-Suomeen sijoitettu 20.vuoristoarmeija (20.Gebirgs-Armee) toimittikin kesäkuun puolessa välissä, ns. pika-apuna omista varastoistaan noin 10 200 panssarinyrkkiä.

Panssarinyrkkien toimitukset Suomen armeijalle

Panssarinyrkkien määrä syksyllä 1944

Panssarinyrkit Suomen rintamalla

Panssarinyrkillä oli yhdessä panssarikauhun kanssa merkittävä vaikutus puna-armeijan tankkien pysäyttämisessä Karjalan kannaksen suurtaistelussa kesällä 1944. Saksalaisten laskelmien mukaan panssarinyrkin kuukausittainen osuus tuhotuista panssarivaunuista vaihteli 3–14 % välillä, mutta oli selvää, että panssarinyrkki pääsi paremmin oikeuksiinsa Suomen metsäisessä maastossa, jossa ampujan oli helpompi piiloutua kuin avomaastossa.

Edellä esitetystä taulukosta voi kuitenkin nähdä, että elo-syyskuussa 1944, merkittävä määrä saaduista F1-panssarinyrkeistä pidettiin edelleen varikoilla, kun taas suurempaa ja tehokkaampaa F2-panssarinyrkkiä jaettiin joukkojen käyttöön paljon suuremmassa määrin.

Panssarinyrkki palveli suomen armeijaa pitkään, ehkäpä pitempään kuin mitään muuta armeijaa. Niiden käyttöön koulutettiin varusmiehiä viimeisen kerran vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1958.

TNT

TNT (Trinitrotolueeni, Trotyyli) kehitettiin vuonna 1863 ja on käytetty sotilaskäytössä, eräänlaisen perusräjähteenä. TNT ei ole erityisen tehokas, joten sitä usein tehostetaan käyttämällä räjähdeseoksissa, jolloin siihen sekoitetaan esim. RDX tai HMZ nitroamiineja. TNT:n Detonaationopeus on 6 940 m/s.

RDX

Heksogeeni eli RDX (Research Department eXplosive) kehitettiin 1890-luvulla, alun perin lääkkeeksi. Aineen käyttö räjähdysaineena havaittiin vuonna 1920. RDX:n hajaantuminen alkaa 170 celsiusasteessa ja detonaationopeus on 8 754 m/s.

Lähdeluettelo

• - The Panzerfaust, Der Erste Zug, url: http://dererstezug.com, 11.2.2012
• - Panzerfaust, url: http://ww2total.com, 11.2.2012
• - Panzerfaust - WWII German Infantry Anti-Tank Weapons, www.oocities.rog/panzerfaust4.htm, 11.2.2012
• - Marskin panssarintuhoojat, Erkki Käkelä, 2000
• - Panzerfaust, German Daggers, url: http://www.germandaggers.info, 11.2.2012
• - Ase-Lehti 1/1988, Panssarinyrkki, Kari Kuusela
• - Saksalaisten panssarintorjuntaan käyttämät jalkaväkiaseet toisessa maailmansodassa, osa 2: Faustpatrone ja Panzerfaust, url: http://www.pkymasehist.fi, 11.2.2012
• - Das Handbuch der Deutschen Infanterie 1939–1945, Alex Buchner
• - TNT, Wikipedia, fi.wikipedia.org
• - RDX, Wikipedia, fi.wikipedia.org

20.7.2012 (23.9.2022 12:02)