MG 151/20
Yleistä
Maschinengewehr 151/20 (MG 151/20) oli saksalainen, 20 mm kaliiperinen, ilmajäähdytteinen ja patruunavyösyöttöinen automaattitykki, joka kuului Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) keskeisimpiin lentokoneaseisiin toisen maailmansodan aikana. Aseen kehitti ja sen valmistuksen aloitti Waffenfabrik Mauser AG. MG 151 -asesarjasta valmistettiin kahta pääversiota: alkuperäistä 15 mm MG 151/15 -konekivääriä ja siitä jatkokehitettyä 20 mm MG 151/20 -konetykkiä. Molemmat perustuivat pitkälti samaan mekaaniseen perusrakenteeseen, mutta erosivat toisistaan kaliiperin, ampumatarvikkeiden ja ballististen ominaisuuksien osalta.
MG 151/20 kehittäminen käynnistyi tarpeesta lisätä saksalaisten hävittäjälentokoneiden aseistuksen tuhovaikutusta. Vaikka vuonna 1940 tuotantoon otetun MG 151/15 suuri lähtönopeus ja hyvä panssarinläpäisykyky olivat merkittäviä ominaisuuksia, sen 15 mm ammusten suhteellisen pieni räjähdeainetilavuus rajoitti niiden vaikutusta lentokoneiden rakenteisiin. Erityisesti suurikokoisten ja rakenteellisesti kestävien pommikoneiden torjunta edellytti tehokkaampaa räjähdysvaikutusta. Tämän seurauksena Mauser kehitti MG 151 -asejärjestelmästä 20 mm version, jonka sarjatuotanto käynnistyi vuonna 1941.
MG 151/20 suunniteltiin siten, että sen valmistuksessa voitiin hyödyntää mahdollisimman laajasti aikaisemman 15 mm version teknisiä ratkaisuja. Kaliiperin kasvattaminen edellytti kuitenkin muutoksia muun muassa piippuun, patruunapesään ja patruunansyöttöjärjestelmään. Uusi ase käytti 20 × 82 mm patruunaa, jonka hylsy oli huomattavasti lyhyempi kuin MG 151/15 käyttämässä 15 × 96 mm patruunassa. Ratkaisulla pyrittiin säilyttämään aseen kompakti rakenne ja mahdollistamaan suurempikaliiperisen ammuksen käyttäminen ilman asejärjestelmän mittojen huomattavaa kasvattamista.
MG 151/20 toimintaperiaate perustui lyhyeen piippurekyyliin ja mekaanisesti lukittuun sulkurakenteeseen. Ase oli ilmajäähdytteinen ja käytti metallista patruunavyötä, joka mahdollisti jatkuvan automaattitulen. Konetykin massa oli versiosta riippuen noin 42 kilogrammaa ja kokonaispituus noin 1,77 metriä. Sen teoreettinen tulinopeus oli tavallisesti noin 700–750 laukausta minuutissa. Ammustyypistä riippuen lähtönopeus vaihteli noin 700–800 metrin sekuntinopeuden välillä. Verrattuna 15 mm edeltäjäänsä MG 151/20 ammusten lähtönopeus oli alhaisempi, mutta suurempi kaliiperi mahdollisti huomattavasti tehokkaampien räjähdysammusten käyttämisen.
MG 151/20 ampumatarvikevalikoima oli monipuolinen ja käsitti muun muassa panssarinläpäiseviä, sytyttäviä, räjähtäviä ja valojuovalla varustettuja ammuksia. Erityisen merkittävä oli saksalaisten kehittämä ohutseinäinen Minengeschoss-räjähdysammus, jonka rakenteessa pyrittiin maksimoimaan ammuksen sisältämän räjähdysaineen määrä. Perinteisiin paksuseinäisiin räjähdysammuksiin verrattuna Minengeschoss sisälsi suhteellisen suuren räjähdeainelatauksen, mikä lisäsi sen vaikutusta lentokoneiden ohutlevyrakenteisiin. Ammustyyppi oli erityisen käyttökelpoinen ilmataistelussa, jossa tavoitteena oli aiheuttaa mahdollisimman laajoja rakenteellisia vaurioita pienellä osumamäärällä.
MG 151/20 otettiin käyttöön Messerschmitt Bf 109 -hävittäjissä F-4-mallista alkaen. Näissä koneissa konetykki oli sijoitettu moottorin taakse rungon keskilinjalle siten, että se ampui potkuriakselin kautta. Tällainen Motorkanone-asennus mahdollisti tulen keskittämisen suoraan lentokoneen pituusakselille eikä edellyttänyt siipiin sijoitettujen aseiden ampumalinjojen lähentämistä tietylle etäisyydelle. MG 151/20 säilyi useiden Bf 109 -versioiden keskeisenä aseena, vaikka myöhemmissä malleissa otettiin käyttöön myös suurempikaliiperinen 30 mm MK 108 -konetykki. MK 108 ei kuitenkaan korvannut MG 151/20ä kaikissa Bf 109 -versioissa, vaan molempia asetyyppejä käytettiin sodan loppuvaiheessa rinnakkain.
MG 151/20 kuului myös Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjien tärkeimpiin asejärjestelmiin. Erityisesti Fw 190 A -sarjan myöhemmissä versioissa käytettiin useita 20 mm konetykkejä, mikä mahdollisti huomattavan tulivoiman keskittämisen lyhyen ampumajakson aikana. Fw 190 -hävittäjissä käytettiin sähköisesti laukaistavia MG 151/20 E -versioita, jotka soveltuivat lentokoneen sähköiseen laukaisujärjestelmään. Sähköinen laukaisu ei kuitenkaan tarkoittanut, että aseen automaattikoneisto olisi toiminut sähkömoottorilla, vaan varsinainen toimintajakso perustui edelleen rekyylienergiaan.
MG 151/20 tuhovaikutus oli huomattavasti suurempi kuin alkuperäisen MG 151/15, erityisesti räjähdysammuksia käytettäessä. Saksalaisissa sodanaikaisissa arvioissa esitettiin, että yksimoottorisen hävittäjän tuhoamiseen tarvittiin keskimäärin noin neljä 20 mm osumaa, kun taas raskaan nelimoottorisen pommikoneen, kuten yhdysvaltalaisen Boeing B-17 Flying Fortressin, tuhoamiseen saatettiin tarvita noin 20–25 osumaa. Tällaisia lukuja on kuitenkin pidettävä suuntaa-antavina, sillä todellinen tuhovaikutus riippui merkittävästi osumakohdasta, käytetystä ammustyypistä, lentokoneen rakenteesta sekä osumien jakautumisesta. Erityisesti pommikoneiden vahvistetut rakenteet, panssarointi ja useampaan moottoriin perustuva voimanlähdejärjestelmä paransivat niiden kykyä kestää taisteluvaurioita.
Raskaiden pommikoneiden torjunnassa MG 151/20 keskeiseksi rajoitukseksi muodostui yksittäisen ammuksen suhteellisen vähäinen tuhovaikutus verrattuna suurempikaliiperisiin konetykkeihin. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että Saksan ilmavoimissa ryhdyttiin käyttämään 30 mm MK 108 -konetykkiä, jonka huomattavasti suurempi räjähdysammus soveltui paremmin raskaiden pommikoneiden torjuntaan. MG 151/20 säilytti kuitenkin merkityksensä monikäyttöisenä lentokoneaseena, sillä sen tulinopeus, suhteellisen laakea lentorata ja kohtuullinen massa muodostivat käyttökelpoisen kokonaisuuden erityisesti hävittäjien välisessä ilmataistelussa.
MG 151/20ä käytettiin Saksan lisäksi myös muiden akselivaltojen lentokoneaseistuksessa. Italiassa konetykki kuului muun muassa Macchi C.205 Veltro-, Fiat G.55 Centauro- ja Reggiane Re.2005 Sagittario -hävittäjien aseistukseen. Näissä koneissa MG 151/20 muodosti merkittävän osan hävittäjien tulivoimasta ja edusti huomattavaa kehitysaskelta verrattuna aikaisempien italialaishävittäjien pääasiassa konekivääreihin perustuneeseen aseistukseen.
Saksa toimitti MG 151/20 -konetykkejä myös Japaniin, jossa niitä käytettiin Kawasaki Ki-61-I Hei -hävittäjien aseistuksessa. Japanilaisissa lähteissä ja asehistoriallisessa kirjallisuudessa mainitaan usein noin 800 Saksasta toimitettua konetykkiä, joiden kuljettaminen tapahtui sukellusveneillä vuonna 1943. Aseita asennettiin noin 388 Ki-61-I Hei -hävittäjään, joissa kaksi MG 151/20 -konetykkiä sijoitettiin siipiin. Asetoimitukset olivat osa Saksan ja Japanin välistä sotateknistä yhteistyötä, jota vaikeuttivat huomattavasti liittoutuneiden merisaarto ja pitkien merikuljetusten riskit.
MG 151/20 oli yksi toisen maailmansodan merkittävimmistä saksalaisista lentokoneaseista. Sen laaja käyttö eri lentokonetyypeissä perustui ennen kaikkea suhteellisen kompaktin rakenteen, suuren tulinopeuden ja tehokkaiden räjähdysammusten muodostamaan yhdistelmään. Vaikka sodan loppuvaiheessa kehitettiin yhä suurempikaliiperisia lentokonetykkejä, MG 151/20 säilyi käyttökelpoisena ja monipuolisena asejärjestelmänä. Sen kehityshistoria kuvastaa toisen maailmansodan aikaista lentokoneaseistuksen muutosta, jossa perinteisten konekiväärien rinnalle ja vähitellen niiden tilalle nousivat suurempikaliiperiset automaattitykit.
