2cm MG FF
Yleistä
Saksalainen 2cm MG FF (Maschinengewehr Flügel Fest) oli toisen maailmansodan alkuvaiheessa käytetty automaattinen lentokonetykki, jonka kehitti berliiniläinen Ikaria-Werke vuonna 1936. Aseen rakenne perustui sveitsiläisen Oerlikon FF -automaattitykin teknisiin ratkaisuihin, joita muokattiin Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) asettamien vaatimusten mukaisesti. MG FF oli tarkoitettu ensisijaisesti hävittäjä- ja raskashävittäjälentokoneiden siipiin asennettavaksi aseeksi, ja sen kehittämisen tavoitteena oli tarjota suhteellisen kevyt ja rakenteeltaan yksinkertainen 20 mm:n lentokonetykki.
MG FF:n toimintaperiaate perustui etenevään nallinsytytykseen yhdistettyyn massasulkuun (advanced primer ignition blowback). Menetelmä mahdollisti verrattain kevyen ja yksinkertaisen rakenteen, sillä aseessa ei tarvittu erillistä mekaanista lukitusjärjestelmää. MG FF:n paino oli noin 26,3 kilogrammaa, joten se oli huomattavasti kevyempi kuin myöhemmin käyttöön otettu MG 151/20 -lentokonetykki, jonka paino oli versiosta riippuen noin 42 kilogrammaa. Kevyestä rakenteestaan huolimatta MG FF:n suorituskykyä rajoittivat suhteellisen alhainen tulinopeus ja ammustyypistä riippuen vaatimaton lähtönopeus.
Aseen teoreettinen tulinopeus oli noin 520–540 laukausta minuutissa, ja sen tavanomaisten ammusten lähtönopeus oli noin 585–600 metriä sekunnissa. Nämä ominaisuudet heikensivät erityisesti nopeasti liikkuviin ilmamaaleihin kohdistuvan tulituksen tehokkuutta verrattuna myöhempiin lentokonetykkeihin. Suhteellisen alhainen lähtönopeus lisäsi myös ammuksen lentoradan kaarevuutta, mikä vaikeutti ennakon arviointia ja osumatarkkuuden saavuttamista pidemmillä ampumaetäisyyksillä.
MG FF:n ampumatarvikkeiden syöttö tapahtui rumpulippaasta, jonka kapasiteetti oli tavallisesti 60 patruunaa. Rajoitettu patruunamäärä lyhensi yhtäjaksoisen tulituksen kestoa ja edellytti lentäjältä tarkkaa tulenkäytön ajoittamista. Lisäksi rumpulippaan koko ja sijoittelu vaikeuttivat aseen asentamista hävittäjälentokoneiden ohuisiin siipirakenteisiin. Tämä aiheutti rakenteellisia haasteita erityisesti Messerschmitt Bf 109 - ja myöhemmin Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjissä, joiden siipien sisätilat olivat rajalliset.
MG FF ei myöskään soveltunut tavanomaiseen potkurin pyörimisliikkeeseen synkronoituun tulitukseen. Tämän vuoksi sitä käytettiin pääasiassa siipiin asennettuna aseena, jonka tulilinja kulki potkurikehän ulkopuolella. Ratkaisu rajoitti aseen sijoitusmahdollisuuksia mutta mahdollisti sen käytön ilman potkurin ja laukaisumekanismin välistä synkronointijärjestelmää.
MG FF otettiin Saksan ilmavoimien operatiiviseen käyttöön ennen toisen maailmansodan puhkeamista, ja siitä tuli yksi Luftwaffen varhaisista 20 mm:n lentokonetykeistä. Ase tunnetaan erityisesti Messerschmitt Bf 109 E-3 -hävittäjän aseistuksesta, jossa kaksi MG FF -tykkiä sijoitettiin siipiin. Sitä käytettiin myös muun muassa Messerschmitt Bf 110 -raskashävittäjissä sekä eräissä pommi- ja monitoimilentokoneissa.
Vuonna 1940 MG FF:stä kehitettiin parannettu MG FF/M -versio, joka mahdollisti uudenlaisten ohutseinäisten miinakranaattien (saks. Minengeschoß) käytön. Näiden ammusten suurempi räjähdysainesisältö paransi huomattavasti aseen tuhovaikutusta erityisesti lentokoneiden kevytrakenteisia osia vastaan. MG FF/M otettiin käyttöön muun muassa Messerschmitt Bf 109 E-4 -hävittäjissä, ja myöhemmin sitä käytettiin myös Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjien varhaisissa versioissa.
Vuodesta 1941 alkaen MG FF- ja MG FF/M -tykkejä alettiin vähitellen korvata tehokkaammalla MG 151/20 -lentokonetykillä. Uudemman aseen etuja olivat suurempi tulinopeus, paremmat ballistiset ominaisuudet sekä vyösyöttöinen ampumatarvikejärjestelmä, joka mahdollisti huomattavasti suuremman patruunamäärän kuljettamisen. MG FF/M säilyi kuitenkin joidenkin lentokonetyyppien aseistuksessa vielä tämän jälkeen.