Konekivääri m/09-21

Yleistä

Maxim-konekiväärin kehitystyö sai alkunsa vuonna 1885, jolloin yhdysvaltalaissyntyinen, myöhemmin Britannian kansalaisuuden saanut keksijä Sir Hiram Stevens Maxim kehitti vyösyöttöisen ja vesijäähdytteisen automaattikonekiväärin. Vuosina 1892–1895 Maxim jatkoi aseen teknistä kehittämistä ja mukautti sen käyttämään savuttomalla ruudilla ladattuja patruunoita. Maxim-konekivääristä muodostui sittemmin yksi aikakautensa merkittävimmistä automaattiaseista, ja sen valmistus levisi useisiin Euroopan maihin. Saksalainen Deutsche Waffen- und Munitionsfabriken (DWM) kuului aseen valmistajiin ja toimitti Maxim-konekiväärejä muun muassa Venäjän keisarilliselle armeijalle.

Venäjällä käynnistettiin myöhemmin Maxim-konekiväärin kotimainen valmistus, minkä yhteydessä asetta kehitettiin vastaamaan Venäjän armeijan tarpeita. Eräs merkittävimmistä muutoksista oli eversti Aleksandr A. Sokolovin suunnittelema pyöräjalusta, joka mahdollisti raskaan konekiväärin kuljettamisen ja käyttämisen erilaisissa maasto-olosuhteissa. Sokolovin jalustalla varustetusta Maxim-konekivääristä muodostui Venäjän armeijan keskeinen konekiväärimalli.

Suomen sisällissodan päätyttyä vuonna 1918 venäläisperäistä asekalustoa jäi huomattavia määriä suomalaisten haltuun. Näihin kuului myös Maxim-konekiväärejä, joiden lukumääräksi on erään arvion mukaan esitetty noin 600 kappaletta. Aseet muodostivat merkittävän osan itsenäistyneen Suomen armeijan alkuvaiheen konekivääriaseistuksesta. Venäläismallista Sokolovin pyöräjalustaa ei kuitenkaan pidetty kaikilta osin Suomen armeijan käyttötarpeisiin soveltuvana, minkä vuoksi sen korvaamista uudenlaisella jalustarakenteella alettiin selvittää 1920-luvun alussa. Uuden konekiväärijalustan suunnittelun lähtökohdaksi valittiin saksalaisen MG 08/09 -konekiväärin jalustaratkaisu. Kehitystyön tuloksena valmistui vuonna 1921 kolmijalkainen konekiväärijalusta m/21, jonka rakenne perustui suurelta osin saksalaiseen esikuvaansa. Jalusta hyväksyttiin Suomen armeijan käyttöön, ja sillä varustettu Maxim-konekivääri sai uuden mallimerkinnän 7,62 kk/09–21. Aseesta käytettiin sotilasasiakirjoissa myös nimikettä 762 KK 09 21. Mallimerkintä kuvasti siten alkuperäisen konekiväärimallin ja vuonna 1921 käyttöön hyväksytyn jalustan muodostamaa kokonaisuutta.

Konekiväärin rakenteeseen tehtiin vuonna 1922 vielä eräs tähtäinjärjestelmään liittyvä muutos. Alkuperäinen venäläinen, pyöreällä ja arsinamittaisella asteikolla varustettu säätökehä korvattiin yksinkertaisemmalla jousilukitteisella rakenteella, jossa käytettiin metrijärjestelmään perustuvaa asteikkoa. Muutoksella yhdenmukaistettiin aseen mittajärjestelmää ja yksinkertaistettiin sen säätömekanismia.

Tekniseltä toimintaperiaatteeltaan 7.62×53R -kaliiperinen Maxim m/09–21 oli vyösyöttöinen, rekyylitoiminen ja vesijäähdytteinen raskas konekivääri. Aseen automaattinen toimintajakso perustui piipun ja lukkolaitteen lyhytrekyyliseen liikkeeseen, jossa laukauksen synnyttämä rekyylienergia hyödynnettiin latausmekanismin toiminnassa. Lukitusmekanismi perustui polvinivelrakenteeseen, joka oli yksi Maxim-järjestelmän tunnusomaisista teknisistä ratkaisuista. Aseen piippua ympäröi vesivaippa, jonka sisältämä jäähdytysvesi sitoi ampumisen aikana muodostuvaa lämpöenergiaa. Vesijäähdytyksen ansiosta ase soveltui pitkäkestoiseen sarjatuleen, mikä oli erityisen tärkeää raskaan konekiväärin käyttötarkoituksen kannalta. Rakenteessa käytettiin lisäksi runsaasti messinkisiä komponentteja, joihin kuuluivat muun muassa kahvaosat, patruunavyön syöttölaitteen osat sekä piipun vesivaippaan liittyvät rakenteet. Kaliiperi 7.62x53R

Konekivääri m/09–21 edusti Suomen armeijan varhaista pyrkimystä mukauttaa Venäjän keisarilliselta armeijalta periytynyttä asekalustoa itsenäisen Suomen puolustusvoimien tarpeisiin. Erityisesti uuden kolmijalkajalustan käyttöönotto ja tähtäinjärjestelmään tehdyt muutokset osoittavat, kuinka olemassa olevan asejärjestelmän käyttöominaisuuksia pyrittiin kehittämään ilman varsinaisen konekiväärimekanismin perusteellista uudelleensuunnittelua.

Tuotanto

Suomeen jääneiden venäläisvalmisteisten Maxim-konekiväärien määrä ei riittänyt kattamaan Suomen armeijan aseistustarvetta, vaikka olemassa olevaa kalustoa pyrittiin uudistamaan rakenteellisilla muutostöillä. Konekiväärikaluston täydentämiseksi puolustushallinto solmi vuonna 1922 Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus Oy kanssa sopimuksen 200 konekiväärin valmistamisesta. Sopimuksen mukaisesti aseiden oli määrä valmistua syksyyn 1923 mennessä. Tuotantoa vaikeuttivat kuitenkin tekniset ja laadulliset ongelmat, joiden seurauksena toimitukset viivästyivät huomattavasti. Vuoden 1924 alkuun mennessä valmistaja oli toimittanut ainoastaan 25 konekivääriä, joista yksikään ei täyttänyt puolustusministeriön taisteluvälineosaston asettamia hyväksymisvaatimuksia.

Tuotannossa ilmenneiden ongelmien selvittämiseksi asetettiin insinööri Iivari Kyykosken johtama toimikunta, jonka tehtävänä oli määrittää konekiväärin valmistuksessa noudatettavat tarkoituksenmukaiset tekniset standardit ja mittatoleranssit. Toimikunnan työ liittyi pyrkimykseen yhdenmukaistaa aseiden valmistusvaatimuksia sekä varmistaa tuotettujen konekiväärien rakenteellinen ja toiminnallinen laatu. Tikkakoski Oy sai alkuperäisen 200 konekiväärin tilauksen valmistettua vuosien 1924–1928 aikana. Näiden aseiden sarjanumerot sijoittuivat välille 0001–0200.

Kotimaisen valmistuksen ohella Suomen armeijan konekiväärikalustoa täydennettiin ulkomaisilla hankinnoilla. Vuonna 1924 Puolasta ostettiin 405 konekivääriä ja vuonna 1926 Italiasta hankittiin lisäksi 100 konekivääriä. Hankittujen aseiden saattamiseksi Suomen armeijan vaatimusten mukaiseen käyttökuntoon puolustusministeriön taisteluvälineosasto solmi vuonna 1926 Tikkakoski Oy kanssa sopimuksen myös näiden konekiväärien peruskorjaamisesta. Ulkomailta hankitun kaluston kunnostaminen ja yhdenmukaistaminen muodostivat siten merkittävän osan Suomen armeijan konekivääriaseistuksen kehittämistä 1920-luvulla.

Konekiväärin m/09–21 käyttöönottoon liittyi myös uuden m/21-kolmijalkajalustan valmistus. Jalustojen tuotannosta vastasi alkuvaiheessa Turussa toiminut Ab Crichton-Vulcan Oy, minkä jälkeen valmistusta jatkettiin Helsingissä sijainneessa Asevarikko 1ä. Jalustojen kotimainen valmistus mahdollisti aikaisempien Maxim-konekiväärien muuttamisen Suomen armeijan käyttöön hyväksytyn m/09–21-mallin mukaisiksi. Vuoteen 1933 mennessä Suomessa oli valmistettu yhteensä arviolta 1 000 konekivääriä. Tuotantomäärä oli huomattava suhteessa kotimaisen aseteollisuuden silloiseen kapasiteettiin, mutta se ei kuitenkaan riittänyt täyttämään Suomen armeijan laskennallista konekivääritarvetta, jonka arvioitiin olevan jopa 2 153 asetta. Kotimaisen tuotannon lisäksi toteutetut ulkomaiset hankinnat ja vanhemman asekaluston peruskorjaukset olivat tämän vuoksi keskeisiä keinoja konekivääriaseistuksen määrällisen riittävyyden turvaamisessa.

Konekiväärin m/09–21 tuotanto päättyi vuonna 1933, jolloin valmistuksessa siirryttiin uudempaan m/32–33-konekiväärimalliin. Mallinvaihdos merkitsi Suomen armeijan konekivääriaseistuksen teknisen kehityksen uutta vaihetta, jossa painopiste siirtyi aikaisempien Maxim-järjestelmien mukauttamisesta kotimaisiin käyttötarpeisiin kohti edelleen kehitettyjä, aikaisempaa tarkoituksenmukaisempia asejärjestelmiä.

Tekniset tiedot

Korsukäyttö

Konekiväärin m/09–21 käyttöä kiinteissä linnoituslaitteissa ryhdyttiin kehittämään vuonna 1939, jolloin teräsbetonisiin konekiväärikorsuihin suunniteltiin erityinen korsujalusta m/39. Jalustan tarkoituksena oli mahdollistaa konekiväärin tarkoituksenmukainen sijoittaminen korsun ampuma-aukkoon sekä parantaa aseen suuntaus- ja käyttöominaisuuksia linnoitetuissa puolustusasemissa. Talvisodan päättyminen 13. maaliskuuta 1940 keskeytti kuitenkin jalustan laajamittaisen valmistuksen, eikä m/39-korsujalustoja ehditty tuottaa yksittäisiä mallikappaleita enempää.

Talvisodan jälkeen käynnistetty Salpalinjan rakentaminen merkitsi Suomen itärajan linnoitustoiminnan huomattavaa laajentumista. Uusiin teräsbetonikorsuihin tarvittiin runsaasti konekiväärejä sekä niiden käyttöön soveltuvia jalustarakenteita. Tähän tarpeeseen vastattiin kehittämällä vuoden 1940 aikana uusi korsujalusta m/40, jonka perusrakenne pohjautui aikaisempaan m/39-malliin. Uudessa jalustassa säilytettiin korkeussuuntauslaite, mutta sen rakennetta täydennettiin erityisesti korsukäytön edellyttämillä suuntaus- ja tähtäysjärjestelyillä.

Yksi m/40-korsujalustan merkittävimmistä ominaisuuksista oli niin sanottu maastokaari. Se muodostui korsun ampuma-aukon yläpuolelle kiinnitetystä, valkoiseksi maalatusta kaarevasta metallilevystä, jonka pinnalle voitiin merkitä ampumasektorin maastokohteita ja ennalta määritettyjä maalipisteitä. Konekivääriin kiinnitetty metallinen osoitin liikkui maastokaaren pinnalla aseen sivu- ja korkeussuuntauksen mukaisesti. Osoittimen sijainti ilmaisi ampujalle konekiväärin kulloisenkin suuntausasennon suhteessa maastokaarelle tehtyihin merkintöihin.

Maastokaaren ja jalustan sivusuunta-asteikon muodostama järjestelmä mahdollisti konekiväärin suuntaamisen myös tilanteissa, joissa ampujalla ei ollut suoraa näköyhteyttä tulitettavalle alueelle. Ennalta määritettyihin ja maastokaarelle merkittyihin maalipisteisiin voitiin kohdistaa tulta tähystäjän antamien suuntausohjeiden perusteella. Järjestelmä soveltui siten erityisesti korsujen peitettyihin ampuma-asemiin, joissa ampuma-aukon rajallinen näkökenttä saattoi vaikeuttaa maalien havaitsemista ja aseen suuntaamista. Ratkaisu mahdollisti myös ennalta suunniteltujen tulialueiden hyödyntämisen osana linnoitetun puolustusaseman tulenkäyttöjärjestelyjä.

Korsujalustan m/40 rakenteeseen sisällytettiin lisäksi erityiset kannatinlaitteet konekiväärin patruunavyölaatikoita varten. Kannattimet oli suunniteltu erityisesti korsukäyttöön tarkoitettujen vyölaatikoiden sijoittamiseen, mikä helpotti patruunansyötön järjestämistä ahtaissa ampumatiloissa ja vähensi irrallisten varusteiden vaatimaa tilaa.

Korsujalustojen m/40 valmistuksesta tehtiin marraskuussa 1940 yhteensä 500 kappaleen tilaus. Jalustojen asentaminen linnoituslaitteisiin aloitettiin kevättalvella 1941 Salpalinjan rakennustöiden edetessä. Jatkosodan alkamiseen mennessä linnoitustyömaille oli toimitettu kaikkiaan 330 korsujalustaa. Toimitusmäärä osoittaa, että m/40-jalustojen tuotanto ja käyttöönotto olivat edenneet huomattavasti jo ennen kesäkuussa 1941 alkaneita sotatoimia.

Korsujalustojen m/39 ja m/40 kehittäminen kuvastaa Suomen puolustusvoimien pyrkimystä mukauttaa olemassa olevaa konekiväärikalustoa kiinteän linnoituspuolustuksen erityisvaatimuksiin. Erityisesti maastokaaren käyttöönotto paransi konekiväärin suuntausmahdollisuuksia rajoitetun näkyvyyden olosuhteissa ja mahdollisti ennalta suunniteltujen ampumasuuntien hyödyntämisen. Näin Maxim-konekivääri m/09–21 voitiin liittää osaksi Salpalinjan linnoitettujen puolustusasemien asejärjestelmää ilman, että itse aseen perusrakenteeseen oli tarpeen tehdä merkittäviä muutoksia.

Lähdeluettelo

• - Konekivääri m/09-21, www.waffenlager.net, Tapio Heiskanen
• - Arma Fennica 2 – Sotilasaseet, Timo Hyytinen, 2002
• - Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988, osa 2
• - Linnoitustoimiston asiakirjat korsukäytöstä, Kansallisarkisto

10.9.2021 (4.11.2026 14:08)